Kansanmusiikki on tietylle kansalle ominainen musiikkityyli. Kansanmusiikin juuret ovat aina kaukana historiassa ja se on säilynyt usein pitkälti suullisen tiedon varassa. Kansanmusiikin kirjallinen taltiointi on aloitettu usein paljon myöhemmin verrattuna kansanmusiikin syntymiseen. Suomalaiseen kansanmusiikkiin kuuluvat meille ominaiset asiat: kanteleet ja karjalainen runonlaulanta. Monet kansanlaulumme saivat rytmityksen runolaulajien esimerkin mukaisesti.

Kansanmusiikin suosio on vaihdellut vuosikymmenien aikana suurestikin, mutta nykyisin me suomalaiset osaamme arvostaa juuriamme. Meillä on paljon kansanmusiikkiin keskittyviä tapahtumia, koulutuksia sekä yhtyeitä ja muita esiintyjiä. 2000-luvun Suomessa kansanmusiikki elää ja voi hyvin.

Suomalaisen kansanmusiikin kolme haaraa

Kun suomalaista kansanmusiikkia tutkitaan teoriatasolla, nähdään helposti kolme erilaista haaraa:

1. kalevalainen musiikki, tunnetaan myös muinaismusiikkina ja juontuu suomalais-ugrilaisesta kulttuurista
2. pelimannimusiikki ja rekilaulut heijastelevat läntisen kulttuurin vaikutuksia
3. uusi kansanmusiikki

Toisinaan erillisiä haaroja on hankalampaa erottaa, toisinaan helpompaa. Haarat ovat myös toimineet ja kehittyneet rinnatusten. Ne eivät siis eroa täysin selkeästi ajallisesti tai alueellisestikaan. Historiallisesta kaiustaan huolimatta kansanmusiikki elää Suomessa yhä. Alkuperäisen kalevalaisen runolaulantaan perustuvan kansanmusiikin taitajia ei enää juurikaan ole hengissä – muutamia ehkä rajantakaisessa Karjalassa. Pohjanmaalla taas on alueita, joissa pelimannimusiikkia on harrastettu katkeamattomassa ketjussa kautta vuosikymmenten.

Uuden aallon kansanmusiikki on saanut sytykettä alleen 1980-luvulta lähtien. Siitä asti Suomessa on voinut myös opiskella kansanmusiikkia, opistotasolla ja jopa Sibelius Akatemiassa asti. Uutta kansanmusiikkia voidaan tehdä monella tapaa: vanhoja lauluja voidaan vain esittää uudelleen, niitä voidaan sovittaa uudella tavalla tai luoda aivan uusia kansanmusiikkiteoksia yhdistäen vanhaa ja uutta. Joka tapauksessa kansanmusiikki ei ole Suomessa kuollut, vaan elää vahvana ja vilkkaana.

Muinainen kansanmusiikki pohjaa Kalevalaan

Kalevalainen kulttuuri on yli 1000 vuotta vanhaa. Ajalta, jolloin elanto saatiin metsistä ja pelloilta. Kirjoitustaitoa ei ollut, joten asiat oli tallennettava ihmisten muistiin. Kansanmusiikki syntyi näistä lähtökohdista. Runoja ja musiikkia tarvittiin muistin tueksi: muistettavat asiat oli helpompi painaa muistiin runomuodossa ja musiikkiin tukien. Toisaalta laulujen aiheet kumpusivat usein arkisista askareista, joihin liittyivät vahvasti primitiivinen elämä tiiviissä yhteydessä luontoon ja eläimiin.

Kalevalainen musiikki oli muinaissuomalaisten tärkein musiikkimuoto. Se koostui muinaisrunoista, jotka säilyivät suullisessa muodossa sukupolvelta toiselle. Runojen sanomaa tai sisältöä saatettiin kuitenkin hieman muutella tarpeen vaatiessa, mutta perustarinat säilyivät. Nykyään kouluissa tutustutaan kansalliseepos Kalevalaamme ehkä hieman vääristä lähtökohdista eli lausumalla runoja. Alun alkaen Kalevalaan on kerätty nimenomaan kansanmusiikkimme sanoituksia eli runolaulut Karjalasta. Ehkä kouluissa pitäisikin lausunnan sijaan ryhtyä laulamaan runoja.

Kalevalalaisella runolla on tietty mitta. Käytössä on nelipolvinen trokee, jossa lausunta painottuu jokaisella rivillä neljään jaksoon. Tavuja on pääsääntöisesti kahdeksan, tosin joskus voi olla enemmänkin. Tahtilajina on 5/4 tahti ja rivin alussa tiheämpi tahti, joka hidastuu kahdella viimeisellä tavulla. Kalevalaiseen kansanmusiikkiin kuuluu olennaisesti myös alkusoinnut sekä toistaminen. Soittimina suomalaisen muinaiskauden kansanmusiikissa ovat olleet tyypilliset luonnonsoittimet, tärkeimpänä kantele. Kanteleen historia ulottuu jopa 2000 vuoden taakse. Lisäksi erilaiset eläintensarvista ja muista luonnosta saatavista materiaaleista valmistetut torvet ja huilut ovat olleet tyypillisiä soittimia kalevalaisen musiikin aikana.

Pelimannit ja rekimusiikki

Rekimusiikki ei liity rekiin millään tavalla, vaan nimi hämää huonon käännöksen takia. Rekimusiikki syntyi 1700-luvun lopulla, mutta sen kulta-aika oli vasta 1800-luvulla. Rekimusiikki sai nimeensä vaikutteet saksankielisestä Regelmusik-sanasta, joka tarkoittaa piiri- ja tanssimusiikkia. Rekimusiikki siis liittyy yleiseen oman aikakautensa hauskanpitoon ja ajanviettoon eli yhdessä tanssimiseen ja piirileikkeihin.

Rekimusiikin lauluissa on yleensä monta säkeistöä, jotka eivät välttämättä liity toisiinsa millään tapaa. Säkeen ensimmäinen säie havainnoi jotain luonnosta ja toisessa laulaja kertoo jotain itsestään. Esimerkiksi: ” Taivas on sininen ja valkoinen ja tähtösiä täynnä / niin on nuori sydämeni ajatuksia täynnä). Kalevalaisesta kansanmusiikista poiketen rekimusiikki painottaa loppusointuja.

Pelimannimusiikki kehittyi jo 1600-luvulla ja siihen sisältyi runsaasti enemmän soittimia. Perinteisten kanteleen, sarvien ja huilujen lisäksi musiikkiin liitettiin mm. viulu, harmonikka ja klarinetti. Siinä, missä kalevalainen muinaismusiikki on lähinnä suomalaisten omaa perintöä, pelimannimusiikki sai vahvasti vaikutteita jo muualtakin, esimerkiksi Venäjältä ja Ruotsista. Pelimannit yleistyivät erityisesti Länsi-Suomessa ja olivat tyypillisiä vieraita erityisesti häissä. Pelimannit soittivat polskaa, valssia, jenkkaa ja polkkaa. Pelimannimusiikki vaikuttaa osaltaan edelleen myös osaan populaari- ja iskelmämusiikista.

Uusi kansanmusiikki

Uusi kansanmusiikki yhdistää jollain tapaa vanhaa ja uutta. Jokainen lajin edustaja tekee sen omalla tavallaan. Esimerkiksi Kuunsiepparit, Värttinä ja Lauri Tähkä ja Elonkerjuu ovat yhtyeitä, jotka ovat yhdistäneet kansanmusiikin omaan musiikkinsa vahvana elementtinä. Uusi kansanmusiikki saattaa kuitenkin jäljitellä vanhaa perinnemusiikkia autenttisen oloisesti. Ei ole siis lainkaan poikkeuksellista, että muusikot sovittavat uudelleen vanhoja kirjoittamattomia kansanlauluja. Toisaalta kokonaan uudet sävellykset saattavat jäljitellä esimerkiksi kalevalaisen runonlaulannan sääntöjä.

Uuden kansanmusiikin teemat on saatettu hakea menneisyydestä, mutta laulujen sisältö saattaa olla myös nykyaikainen. Mielenkiintoinen kontrasti syntyy silloin, kun laulun sanat ovat uudenaikaiset ja sävelmä kuulostaa ikiaikaiselta – tai toisinpäin. Joka tapauksessa vanhan perinteen rinnalle luodaan jatkuvasti uutta.